En hen­ki­lö­koh­tai­sesti tun­te­nut radion Olgaa. Ajat­te­lin kui­ten­kin usein, että miten tuo Olga on aina töissä. Minulle se oli tie­tysti hienoa, koska pidin hänen äänestään. 

Kai­paan Olgaa ja hänen tyy­li­ään koh­data ihmi­siä. Olgan ääni oli kuin sakea, maus­tettu rahka, joka hiveli ja rau­hoitti eikä ällöt­tä­nyt. Hänen nau­runsa sai hyvälle mie­lelle. Tyk­kä­sin Olgan tavasta työs­ken­nellä radio-ohjelmissa.

Rau­hoi­tuin kuun­te­le­maan ääntä, kun hän luki meri­säätä. Tuntui kuin meri­sään tie­doilla olikin minulle maa­kra­vulle mer­ki­tystä ja ihmet­te­lin, missä on Valas­saa­ret – jopa niin, että etsin eri­koi­sen nimen historian.

Kai­voin esiin muis­te­lu­jut­tuja, joita Olgasta oli kir­joi­tettu. Jär­ky­tyin kun luin, että hänellä olisi ollut syn­nyn­näi­nen sydän­vika. Kai hän ”aina töissä” ‑ihmi­senä ymmärsi tehdä työ­ai­kaa ja olla vapaalla. Nuo­rena meni.

Luin, että radio­työ oli ollut Olgalle luon­te­vinta. Hän syttyi suo­rista lähe­tyk­sistä, ja sen huo­masi vas­taa­not­ti­mien ääressä.

Ihai­lin sitä, miten hän jaksoi kuun­nella ihmi­siä, olla kiin­nos­tu­nut, kysel­len joh­da­tella ja pitää per­jan­tai-illan kän­ni­set aisoissa. Leh­ti­ju­tut ker­toi­vat, että vain lyhyen aikaa hän teki töitä tele­vi­siossa, muu­toin radio oli työmaana.

Jälki jää, vaikka meidän jou­kos­samme Olga oli vain lyhyen aikaa.

Share This