Kolmas suru-uuti­nen oli liikaa. Aina olin surul­li­nen, mutta kolmas kerta ja nuoren ihmi­sen kuo­lema tuntui todella pahalta ja aloin kuu­los­tella omaa oloani ja napu­tella epäi­le­vänä veren­pai­ne­mit­ta­ria. Onko se kun­nossa? Mit­taanko oikein? Onko pää ollut joten­kin oudosti kipeä? Mikä tuo pis­tävä tunne on käsivarressa?

Aamu­yöllä näitä ei pitäisi miet­tiä. Vain luot­taa, että elämä jatkuu.

Luot­ta­mus on eri­koi­nen asia. Luo­tamme siihen, että len­to­kone pysyy tai­vaalla, vas­taan tule­vat autot omalla kais­tal­laan, että aut­ta­jat ovat puo­lel­lani, että vesi riit­tää ja ilmas­to­krii­siin löytyy ratkaisu.

Luot­ta­muk­sesta on sanottu paljon. Luot­ta­musta tut­ki­taan, sen varaan las­ke­taan, menet­tä­mi­nen on pahasta ja mene­te­tyn luot­ta­muk­sen palaut­ta­mi­nen on työlästä. 

Kun on luot­ta­musta, elämä on suju­vaa ja enna­koi­ta­vaa. Luot­ta­mus raken­taa tur­val­li­suutta. Se on tunne ja liima. Luot­ta­mus on tekoja.

Net­tiin kun vil­kai­see, luot­ta­musta tar­vi­taan joka kään­teessä. Luot­ta­musta tar­vi­taan omaan itseen, sitä tar­vi­taan hyvässä pari­suh­teessa, toi­mi­vassa työyh­tei­sössä, työn­te­kijä-asia­kas­suh­teen luomisessa. 

Joku sanoo, ettei tyypin kanssa, johon luot­ta­mus on mennyt, voi enää toimia. Toinen sanoo, että luot­ta­mus on vähän yliar­vos­tet­tua. Psy­ko­lo­gista puhetta on paljon, ja jotain sano­vat yhteiskuntatieteilijätkin.

En tiedä, mitä lopul­ta­kaan aja­tella. Mie­lessä on eräs köyhä ihmi­nen, joka sanoi, että hänelle on elämän aikana tullut vähän liikaa paskaa nis­kaan. Onko hänen luot­ta­muk­sensa mennyt? Toi­siin ihmi­siin vai järjestelmään? 

Jos­sain maassa polii­tikko eroaa ja sanoo syyksi luot­ta­mus­pu­lan. Vähän ajan päästä hän on taas töissä, onko luot­ta­mus tullut takai­sin? Tosin onhan sitä töitä teh­tävä tai jos­tain elanto saatava.

Share This