Eräs seu­ra­kun­nan pappi ver­tasi surua aal­toi­hin. Alun shokin jäl­keen mie­lessä on ajoit­tain hai­keutta, kun kuol­lutta läheistä miet­tii. Nuo tun­teet tule­vat ja menevät.

Oman isäni kuo­le­masta on jo vuosia, enkä koe hai­keutta hänen kuo­lin­päi­vä­nään tai syn­ty­mä­päi­vänä, en isän­päi­vänä tai van­hem­pieni hääpäivänä.

Haikea tunne kui­ten­kin tulee vielä vuo­sien jäl­keen. Mökillä, kun muis­tan vähän vinoon muu­ra­tun piipun, koska isä sai piip­pu­pul­lon liian aikai­sin. Tai kun omat lapset läh­ti­vät kotoa, muis­tan oma läh­töni ja kuinka isä varusti minut maa­il­malle – kokosi työ­ka­luja ja purk­kiin laji­tel­mat nau­loja ja ruuveja.

Meidän mummi kuoli pieni aika sitten. Hänellä oli pitkä ja vai­he­ri­kas elämä. Aika tyy­pil­li­nen­kin tuon ajan nai­sille. Hoi­ta­jille hän oli sano­nut, että on valmis. Sil­loin lopussa. Kos­ka­han ihmi­selle tulee sel­lai­nen tunne?

En osaa aja­tella häntä anop­pina. Minulle hän on itseäni van­hempi nainen ja tie­tysti omien las­teni ja muiden las­ten­las­tensa mummi. Ei mikään pul­lan­tuok­sui­nen tou­huaja, eikä perin­tei­nen mum­mu­lan mummi. Mukava ihmi­nen, jolla oli tahtoa ja joka myös halusi pitää itselle tär­keitä asioita esillä. Minua hän ei ärsyt­tä­nyt, vaikka tiedän hänen ärsyt­tä­neen muita. Kukapa ei.

Muis­ti­sai­rauk­sia hän sai­rasti pit­kään, eikä hän edes muis­ta­nut minua lop­puai­koina eikä mui­ta­kaan. Kävimme tiukan kes­kus­te­lun muun muassa siitä, oliko hän ollut meidän häis­sämme. Vasta valo­ku­van näyt­tä­mi­nen vakuutti.

Usein sano­taan, että muis­ti­sai­rau­det ovat läheis­ten sai­rauk­sia. Ymmär­rän tämän aja­tuk­sen. Kai­ken­lai­set muis­ti­sai­rau­det ovat rank­koja. Turha väit­tää muuta. Kävin mummin kanssa aikoi­naan eri­koi­sen kes­kus­te­lun näistä sai­rauk­sista. Hän kertoi, että tietää ”ettei heillä asu ala­ker­rassa pientä poikaa”. Mieli kui­ten­kin loihti tuon mys­ti­sen pojan, joka ajoit­tain vaati hoitoa. Kyseessä oli Lewyn kap­pale ‑taudin oireet.

Näen mummin mie­les­säni muuna kuin autet­ta­vana ja syö­tet­tä­vänä, kuih­tu­vana ihmi­senä. Muis­tan hänen kiha­ransa, tyylin, hänen hymynsä ja tarkan kat­seen. Meillä oli kivoja kes­kus­te­luita lasin ääressä ja musii­kin soi­dessa taustalla.

Mum­mi­lassa elet­tiin jämp­tisti. Oli aina sään­nöl­li­set ruo­kai­lua­jat ja päi­vä­kah­vit­te­lut kah­vi­lei­pi­neen. Ruoka syö­tiin ja kahvit juo­tiin veran­nalla, kun ilma läm­peni. Niin kauan kuin muis­tan, mum­mi­lassa otet­tiin päi­vä­unet, ja ukki teki päi­vä­ruo­kaa odo­tel­les­saan kävelylenkin.

Olin hyvil­läni, että mummi pääsi pal­ve­lu­ko­tiin. Ei lai­tok­seen, vaikka sel­lai­nen paikka se kai oli. Tuolla syr­jällä Suomea hen­ki­lö­kunta on aika pysy­vää, vaikka monet olivat vaih­ta­neet taloa useaan ker­taan. Meille kau­kana asu­ville omai­sille mummin muutto oli val­tava helpotus.

Koti ei todel­la­kaan ole kai­kille paras paikka van­heta. Kän­nyk­kä­hoito ei toimi, eivätkä hoi­va­hyp­pyjä teke­vät ammatti-ihmi­set voi auttaa kuin hetken. Pahin pel­koni oli, että mummi jää yöpai­dassa pak­ka­seen har­hai­le­maan. Yksi­näi­syys oli pahinta.

Share This