Sen olen jo sano­nut­kin, että olen Yle Aree­nan suur­ku­lut­taja ja iloi­nen yle­ve­ron mak­saja. Kuun­te­lin taan­noin jut­tusar­jaa pol­ku­pyö­rästä ja vii­sas­tuin. Pol­ku­pyö­ristä sanot­tiin paljon.

Vasta siinä jak­sossa, jossa ryh­dyt­tiin puhu­maan ”nyky­ajan nuo­rista”, kyl­läs­tyin ja lope­tin. Oikeasti.

Piti sel­vit­tää, miten joku aina jos­sain vai­heessa livaut­taa suus­taan nuo mah­dot­to­mat nyky­ajan nuoret.

Aina avu­lias inter­net kertoo, että nyky­ajan nuo­rista on oltu huo­lis­saan maa­il­man sivu. Jo mui­nai­set egyp­ti­läi­set ja sen jäl­keen ne kreik­ka­lai­set filo­so­fit. Sokra­tes puhui van­hem­pi­aan vas­tus­ta­vasta ja opet­ta­ji­aan tyran­ni­soi­vasta sekä ruo­kaansa ahmi­vasta jälkikasvusta.

Sil­ti­kään en halua kuun­nella tai­vas­te­lua näistä onnet­to­mista. Jokai­nen saa näpäyt­tää itse­ään sor­mille, jos har­hau­tuu höpöt­tä­mään nyky­ajan nuor­ten taan­tu­muk­sesta ja selit­tää när­käs­ty­neenä ilmiöitä tällä.

Seu­ra­sin kui­ten­kin aikani pol­ku­pyörä-ohjel­maa ja muis­te­lin samalla isääni. Hän kuun­teli yhtenä kesänä nau­rah­del­len, kun ker­roin kuinka oma jäl­ki­kas­vuni epäili oppi­mis­taan, että ”tai­taa­kin olla sel­lai­nen tapaus, ettei ikinä opi aja­maan polkupyörällä”.

Isää nau­ratti var­masti senkin vuoksi, että tiesi har­joit­te­lun teke­vän mes­ta­rin. Kyllä sitä oppii, ja niin oppi­vat omat lap­se­ni­kin. Isäni oli myös ihmi­nen, joka osasi kor­jata pol­ku­pyö­riä, pai­kata rikki men­neen pyö­rän­ku­min. Senkin muistin.

Minulla on mie­lessä vain yksi ihmi­nen, joka ei aikui­se­na­kaan osan­nut ajaa pol­ku­pyö­rällä. Itse opet­te­lin aja­maan pol­ku­pyö­rää tule­malla mäkeä alas. En hal­lin­nut jar­ru­tusta, mutta pyörä pysäh­tyi ulko­ra­ken­nuk­sen seinään.

Kohta alkaa kevään pyö­räi­ly­kausi, vaikka monet pol­ke­vat läpi vuoden tuu­lesta ja tuis­kusta välit­tä­mättä. Ennen kevättä voi kuun­nella vaik­kapa Matti Rämöä, kun hän pyö­räili Thai­maasta Viet­na­miin.

Share This