Olen viime aikoina käynyt teat­te­rissa use­aan­kin ottee­seen – tosin joku aika sitten yksi näytös peruun­tui. Sil­loin tuli heti mie­leen Asko Sar­kola. Hän sanoi, että vain äärim­mäi­sessä tilan­teessa näy­tök­siä perutaan.

Nyt peruu­tus­hetki oli sitten tässä. Lipun hinta kui­ten­kin palau­tui nopeasti ja ker­ralla. Hel­posti. Tästä olin iloi­nen. Ei tar­vin­nut pyytää moneen ker­taan, ei odo­tella eikä paimentaa.

Teat­teri on kuin hetken siir­ty­mi­nen toi­seen maa­il­maan. Itsel­läni yksi hyvän teat­te­ri­kap­pa­leen mit­tari on se, että ikään kuin uppoan tari­naan ja ennen kaik­kea unoh­dan, että olen teat­te­rissa. Itseltä tämä vaatii jon­kin­laista antau­tu­mista ja iäni­kui­sen kriit­ti­syy­den pai­na­mista alas.

Jos joudun ajat­te­le­maan, että heppu tuossa näyt­te­lee, men­nään vika­rai­teille. Tämä on minusta epä­on­nis­tu­neen näy­tök­sen mit­tari. Alan kat­se­le­maan ihmi­siä ympä­ril­läni, seu­raa­maan näyt­te­li­jöitä ja heidän manee­rei­taan, tut­ki­maan kat­to­maa­lauk­sia ja niiden kuntoa. Pit­käs­tyn ja koen vähän myö­tä­hä­peää, istuin alkaa tuntua ikä­vältä eikä jaloilla ole tilaa.

Kilt­tinä ihmi­senä ymmär­rän kap­pa­leen takana olevan työ­mää­rän. Senkin, ettei oikeas­taan kos­kaan saa epä­on­nis­tua eikä sös­söt­tää. Se on rankkaa.

Sekin on myön­teistä, jos vielä jäl­ki­kä­teen luen arvos­te­luita, mietin tari­nan kään­teitä, tul­kit­sen ja yhdis­tän koke­muk­seeni. Ryhdyn tut­ki­maan teki­jöi­den taus­toja, kat­se­len verk­ko­si­vuilta valo­ku­via ja hymäh­te­len jos tar­jolla on iki­van­hoja kuvia, joista ei tun­nista lavalla ollutta.

Share This